Saat lukea tekstin, jonka on kirjoittanut Tokiossa asuva äiti, joka sai mahdollisuuden kokeilla Imvi-harjoittelua lastensa kanssa. Hänen sanansa osuivat suoraan sydämeemme, ja heidän kokemuksensa Imvi-harjoittelusta on juuri sitä, mitä haluamme saavuttaa.
Kolme kuukautta myöhemmin tyttäreni, joka ei pitänyt lukemisesta, alkoi lukea kirjoja.
Tämä on tarina nuorimmasta tyttärestäni, joka käy kolmatta luokkaa ja jolla on pitkään ollut vaikeuksia päästä lukemisessa alkuun, mutta joka kolmen kuukauden kuluessa alkoi hitaasti mutta varmasti lukea kirjoja.
Kaikki alkoi siitä, kun ruotsalaisessa Imvi Labs -yrityksessä työskentelevä ystäväni kertoi työstään. He kehittävät VR-laseja näköaistin yhteistoiminnan harjoittamiseen, ja sain mahdollisuuden antaa lasteni testata niitä arvioinnin osana.
"Lukeminen" ei ole vain kirjainten näkemistä
Ensimmäinen "ahaa-elämykseni" tuli ystäväni kertomista Imvi-asioista. Ajattelemme usein, että "lukemisvaikeudet" liittyvät kirjainten opetteluun tai kirjainten ja äänteiden yhdistämiseen. Mutta kun tekstiä todella luetaan, vaaditaan paljon muutakin:
- Katseen kohdistamista kirjaimiin
- Katseen antamista seurata riviä
- Molempien silmien näkemistä yhtenä kokonaisuutena
- Huomion pitämistä oikeissa kirjaimissa
Kaikki tämä on myös eräänlaista "näkökykyä", jota käytetään samanaikaisesti lukemisen kanssa. Lukeminen sisältää siis useita eri näkötoimintoja – silmien liikkeet, binokulaarisen näön, visuaalisen tarkkaavaisuuden ja paljon muuta. Koulun tavallinen näöntarkastus ei välttämättä kata kaikkia näitä "lukemiseen liittyviä" näkötoimintoja.
Imvi käyttää älypuhelinta yhdessä VR-lasien kanssa juuri tämän tyyppisen binokulaarisen yhteistoiminnan ja visuaalisen tarkkaavaisuuden harjoittamiseen, tavoitteena parantaa lukunopeutta, lukemisen kestävyyttä ja keskittymiskykyä. Kuulin, että menetelmää käytetään jo Ruotsin kouluissa ja että oppilaiden lukunopeuden on havaittu paranevan kahdentoista viikon harjoittelun jälkeen.
Kun kuulin tämän, ajattelin heti: "Tätä haluan nuorimmaiseni kokeilevan!"
Tytär, jolla on aina ollut vaikeuksia lukea
Meillä on kaksi tytärtä, toinen viidennellä ja toinen kolmannella luokalla. Esikoinen rakastaa lukemista – jos jätät hänet rauhaan, hän lukee tunteja. Nuorimmalla taas on aina ollut vaikeuksia päästä kirjan läpi. Hänen oli vaikea oppia hiragana-merkkejä, ja katakana-merkkien opettelu kesti vielä kauemmin. Kolmannellakin luokalla sattui usein niin, että hän luki väärin tai jumiutui ääneen lukiessaan koulussa.
Lukeminen on perusta niin monelle muulle oppimiselle, joten olin pitkään ajatellut: "Kunpa lukeminen olisi hänelle hieman helpompaa."
Kun siis kuulin Imvistä, halusin heti aloittaa. Varovaisempi mieheni oli enemmänkin epäileväinen: "Silmät ovat hyvin herkät – onko tämä todellakin turvallista? Kuinka paljon tutkimusta tämän takana on?" Kävimme kysymykset läpi yksi kerrallaan. Itse asiassa harjoitusohjelman oli tarkoitus kestää kaksitoista viikkoa, mutta olin erehdyksessä luullut sen olevan lyhyempi (!). Lopulta päätimme: "Kokeillaan ainakin!" Ja koska lukemista rakastava esikoisemmekin halusi olla mukana, siitä tuli yhteinen sisarusprojekti.
Vihdoinkin VR-lasit saapuivat!
Muutaman päivän odotuksen jälkeen paketti Ruotsista saapui. Teimme ensimmäisen testin, säädimme lasit, ja sitten oli aika aloittaa.
Harjoittelu tapahtui siten, että älypuhelin asetettiin laseihin ja katsottiin videota Imvi-sovelluksen kautta. Meillä se oli enimmäkseen YouTubea. Ensimmäisenä päivänä aloitimme rauhallisilla klipeillä, joissa oli vähän liikettä, kuten luontoelokuvilla, jotta silmät tottuisivat.
Kokeilin itsekin ja yllätyin oudosta 3D-tunteesta, kuin katsoisi elokuvateatterissa. Lapset olivat ikionnellisia: "Oho, vau!" ja "Tämähän on kuin elokuvissa!" Alku oli todella sujuva.
"Äiti, nyt käytetään laseja!"
Seuraavasta päivästä alkaen lasien käyttö YouTube-klippien edessä muuttui päivittäiseksi rutiiniksi. Molempien tyttöjen mielestä se oli hauskaa – todella hauskaa. "Äiti, kiirehdi!" ja "Käytetäänkö laseja tänäänkin?" kuulin melkein joka päivä.
Meillä on tapana rajoittaa lasten YouTube-katselua kotona, joten tämä lasien kanssa vietetty hetki oli jotain, mitä he todella odottivat. Tavallisen harjoitusrutiinin kohdalla käy usein päinvastoin: vanhempi sanoo "tee se nyt" ja lapsi sanoo "ei, en halua". Tässä kävi juuri päinvastoin. Vaikka unohdin itse välillä, lapset eivät unohtaneet koskaan: "Äiti, lasit!" Se teki rutiinin ylläpitämisestä paljon helpompaa.
Jokainen harjoituskerta kesti 15 minuuttia. 15 minuutin jälkeen kuului selkeä hälytys, ja sovellus rekisteröi katseluajan, joten pystyimme koko ajan seuraamaan sitä.
Panostimme samalla myös lukemiseen
Samaan aikaan kun aloitimme lasien käytön, muutimme hieman kodin lukemisympäristöä. Ostimme paljon kirjoja, joista hän osoitti itse kiinnostusta. Ääneen lukiessa koulussa hän uskaltautui kokeilemaan hieman pidempiä tekstejäkin.
Hitaasti mutta varmasti lukemiseen käytetty aika piteni. Olin kertonut hänelle, että lasit oli tarkoitettu näön harjoittamiseen, joten ehkä ajatus heräsi: "Ehkä pystyn lukemaan paremmin kuin ennen." Jälkikäteen ajateltuna uskon, että juuri tuo tunne oli erittäin tärkeä.
Oliko se lasien ansiota? Se, että hankimme kirjoja, joista hän oli kiinnostunut, että jatkoimme ääneen lukemista, hänen oma kypsymisensä tai itseluottamus, joka kasvoi "minä osaan lukea" -tunteen myötä. Arkisessa kotiympäristössä näiden eri tekijöiden välille ei voi vetää selvää rajaa. Mutta yksi asia oli selvä: tyttäreni suhtautuminen lukemiseen muuttui huomattavasti.
Kuuden viikon jälkeen: "Hetkinen, onko tämä todella muuttunut?"
Kuuden viikon jälkeen teimme välitestin. Luvut osoittivat parannusta. Mutta mikä tärkeintä: arjessa huomasimme selvästi, että hän luki enemmän.
Hän sanoi itse: "Ennen teksti saattoi sumentua, kun siristin silmiäni kauas katsellessa, mutta nyt tuntuu, että näen paremmin." Hänellä oli siis itsellään tunne, että näkö oli muuttunut.
Ja sitten tuli tietenkin se klassinen kommentti: "YouTuben katsominen on silmille pahaksi, mutta näköharjoittelu YHTÄAIKAA YouTuben katsomisen kanssa – se on kyllä loistodiili!" (Naurua.)
Ja niin oli kaksitoista viikkoa Imvi-harjoittelua takana
Lisää kuusi viikkoa kului. Tietenkään joka päivä ei sujunut täydellisesti: lapset sairastuivat välillä, selkäni kipeytyi niin etten juuri päässyt liikkumaan, lähdimme matkalle, tulimme myöhään kotiin. Kaksitoista viikkoa on pitkä aika. Niinä päivinä, kun se ei onnistunut, emme tehneet mitään ja jatkoimme vain seuraavana päivänä uudestaan. Niin me jatkoimme.
Kahdentoista viikon jälkeen teimme lopputestin. Siinäkin luvuissa näkyi parannusta. Mutta se, mikä ilahdutti minua eniten, eivät olleet luvut, vaan tyttäreni lukutaito.
Aiemmin nuorin tyttäreni katsoi enimmäkseen sarjakuvien kuvia, ja suurin osa hänen lukemistaan oli kuvakirjoja. Nyt hän lukee kirjoja, jotka ovat täynnä tekstiä, täysin itse. Se on valtava muutos.
"Minä osasin lukea" johtaa "haluan lukea" -asenteeseen
Tietenkään ei ole varmaa, että kaikki muutokset näiden kolmen kuukauden aikana johtuvat pelkästään Imvistä. Hän kypsyi itsestään tämän ajanjakson aikana. Hankimme kirjoja, joista hän oli kiinnostunut. Jatkoimme ääneen lukemista. Ja ennen kaikkea, hänen oma itseluottamuksensa: "Ehkä osaan lukea paremmin nyt." Uskon, että se on yhdistelmä kaikkea tätä.
Mutta yksi asia on varma: Imvi-harjoittelun aloittaminen oli tyttärelleni tärkeä syy tarttua lukemiseen.
Lapsi, joka ei pitänyt lukemisesta, alkoi yhtäkkiä ajatella: "Ehkä minä osaan lukea". Lukemisen taito tekee siitä hieman hauskempaa. Ja kun se on hauskaa, tulee luettua enemmän. Siinä kierteessä lukeminen lisääntyi, melkein huomaamattamme.
Ja yhtäkkiä se oli totta: tytär, jonka luulin, ettei pidä kirjojen lukemisesta, alkoi lukea kirjoja.
Vanhempana se oli suurin ilo kaikista.
Lukutaito on jotain, mistä on hyötyä koko loppuelämän. Siksi tärkein oivallus ei ole "minun on pakko saada hänet lukemaan enemmän", vaan se, että tyttäreni on saanut tunteen: "Lukeminen on kivaa".
Se on luultavasti kaunein asia, jonka otan mukaani näiden kahdentoista viikon ajalta.
Kiitos arvokkaasta mahdollisuudesta olla mukana testiperheenä.
