(Osa 2/3 blogisarjassa näöstä ja lukemisesta)
Edellisessä kirjoituksessa kerroimme lapsista, jotka pystyvät lukemaan noin viisi minuuttia – ja sitten menettävät keskittymiskykynsä. Tämä tulkitaan helposti keskittymiskyvyn puutteeksi, kypsymättömyydeksi tai kiinnostuksen puutteeksi lukemiseen. Mutta tutkimukset osoittavat, että selitys on usein toinen, ja se liittyy johonkin, mitä harvoin ajattelemme: näköön.
Lukeminen on pohjimmiltaan näköprosessi
Olemme tottuneet ajattelemaan lukemista fonettisena ja kielellisenä toimintana – äänteiden purkamisena ja sanojen ymmärtämisenä. Mutta ennen kuin aivot voivat käsitellä kielellistä sisältöä, monimutkaisen visuaalisen prosessin on toimittava. Kaikki lukeminen perustuu painetun tekstin visuaalisiin ärsykkeisiin, ja jos nämä ärsykkeet ovat epäselviä, epävakaita tai väärin koordinoituja, koko niin sanottu lukutaito kärsii.
Lukemisen aikana silmät tekevät jatkuvaa ja tarkkaa lihastyötä. Kuusi lihasta kummassakin silmässä työskentelee yhdessä siirtääkseen katseen nopeissa, tarkissa hypyissä rivillä – niin kutsutuissa sakkadit. Samalla silmän linssin on säädettävä itseään (akkommodoitava) nähdäkseen teksti terävänä lähellä, ja molempien silmien on aktiivisesti käännyttävä sisäänpäin ja osoitettava täsmälleen samaan pisteeseen (konvergoitava). Jos jokin tästä epäonnistuu, teksti näyttää sumealta, vaikuttaa hyppivän tai esiintyy kaksoiskuvana.
Tutkimukset osoittavat, että jopa 20–40 prosentilla kaikista koululaisista on vaikeuksia akkommodaation, konvergenssin tai muiden binokulaaristen toimintojen kanssa (Borsting m.fl., 2003; Heim, 2004; Wilhelmsen, 2012). Suurin osa näistä oppilaista ei edes tiedosta sitä – he eivät ole koskaan kokeneet mitään muuta eivätkä voi verrata.
Lähinäkö ei ole sama asia kuin kaukonäkö
On tärkeä seikka, joka usein jää huomaamatta: lapsella voi olla hyväksytty näkö kouluterveydenhoitajan tekemässä näöntarkastuksessa – mutta silti hänellä voi olla suuria vaikeuksia nähdä selvästi lukumatkalla. Tämä johtuu siitä, että perusnäöntarkastus mittaa näöntarkkuutta kaukana (3–6 metriä), kun taas lukeminen vaatii täysin erilaista visuaalista kapasiteettia 40 cm:n etäisyydellä.
Tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin vastamuuttaneita kuusivuotiaita, tutkija Gunvor B. Wilhelmsen (2016) havaitsi, että lasten lähinäön tarkkuus oli keskimäärin 20 prosenttia heikompi kuin kaukonäön tarkkuus.
Yksikään lapsista ei ollut tietoinen siitä, että heidän lähinäkökykynsä oli heikentynyt, eikä perusscreening ollut havainnut ongelmaa. Lisäksi tyttöjen lähinäkö oli selvästi parempi kuin poikien – sukupuoliero, joka voi osaltaan selittää, miksi pojilla on useammin vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen alkuvaiheissa.
Mitä tapahtuu luokkahuoneessa, kun näkötoiminnot eivät toimi?
Kuvittele oppilas, joka jokaisen uuden lauseen kohdalla joutuu taistelemaan pitääkseen tekstin terävänä ja vakaana. Silmälihakset väsyvät. Kirjaimet alkavat liikkua, hypellä tai sumentua. Oppilas jaksaa ehkä viisi minuuttia, mutta sitten voimat loppuvat. Kirja laitetaan sivuun, katse harhailee, keskustelu naapurin kanssa alkaa. Se näyttää kiinnostuksen puutteelta tai keskittymiskyvyn puutteelta, mutta syynä on visuaalinen väsymys.
Anna (keksitty nimi) oli yksitoistavuotias ja kävik 6, kun hän kävi läpi rakenteellisen näköintervention, jota johti näköpedagogi. Hänen lähinäköterävyytensä oli WHO:n määritelmän mukaan näkövammaisuuden rajalla, hänellä oli heikko konvergenssi ja silmät olivat kipeät. Ei hän, hänen vanhempansa eikä opettajansa ollut yhdistänyt näitä vaivoja hänen lukivaikeuksiinsa – heillä ei ollut syytä epäillä yhteyttä.
Yhdentoista viikon kohdennetuilla silmälihasharjoituksilla – ilman erityistä lukemisen harjoittelua – Annan lukunopeus nousi 119 sanasta minuutissa 170 sanaan, mikä on 43 prosentin parannus. Hänen lähinäköterävyytensä parani dramaattisesti, ja hän kertoi, että kirjaimet oli lopettanut hyppimisen. "Nyt näen selvästi jopa luokkahuoneen takaa. Aiemmin olin aina niin väsynyt ja silmäni olivat laiskat ja kipeät", hän sanoi toimenpiteen jälkeen.
Mitä opettajana voit etsiä?
Näköön liittyvät lukemisen ongelmat eivät ole usein ilmeisiä. Ei ole näkyviä merkkejä, kuten silmälaseja tai vinoa katsetta – eikä oppilas tiedä, että hänen näkönsä poikkeaa muiden näkymästä. Mutta on merkkejä, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Voit havaita, että oppilas:
-
Istuu hyvin lähellä näyttöä tai kirjaa
-
Pitelee päätä epätavallisessa kulmassa – mieluiten alaspäin kallistettuna ja katse suunnattuna ylöspäin
-
Hieroo silmiä tai räpyttää paljon
-
Lukee hitaasti ilman selvää kognitiivista syytä
-
Menettää paikan tekstissä ja tarvitsee sormella seuraamista
-
Välttää tehtäviä joka vaatii näkemistä läheltä tai luovuttaa poikkeuksellisen nopeasti
-
Kopioi naapurin vihosta mieluummin kuin taululta
Oppilas voi valittaa:
-
Silmien kipu, erityisesti lukiessa
-
Sumea tai kaksoiskuva – "kirjaimet tanssivat"
-
Päänsärky tai niskakipu lukemisen jälkeen
-
Että lukeminen on tylsää (mikä voi olla keino välttää vaivaa)
Nämä merkit eivät aina viittaa näköongelmiin, mutta ne motivoivat aina harkinta siitä, pitäisikö näköä harjoittaa esimerkiksi Imvi.
Mitä voit lukea seuraavassa osassa...
Nyt tiedämme, että lukeminen alkaa näköprosessina ja että monet oppilaat kamppailevat juuri niiden visuaalisten toimintojen kanssa, jotka ovat ratkaisevia lukemisen onnistumiselle. Mutta mitä koulu voi oikeasti tehdä tämän tiedon pohjalta?
Tässä sarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa tarkastelemme, miten näköpedagogiikka toimii käytännössä, mitkä toimenpiteet tuottavat tulosta – ja mitä se tarkoittaa lukutaidon kehityksen ja lukivaikeuksien näkökulmasta koulussa.
